Rekisteröitymättömät kirjoittajat

[Vieras]

Näyttää toimivan...

[lasiluusiipinen.]

Hei
Kerroit Suomi24 foorumilla olevasi tämän sivuston ylläpitäjä, johon annoit linkin. Kiitos vielä suuresti kommenteistasi! Laitoin sinulle myös s-postia antamaasi osoitteeseen. Meni hetken aikaa ennenkuin löysin palstan, johon voi kirjoittaa rekistöröitymättä. Lähetin kuitenkin rekistöröitymispyynnön. Vaihtaisin mielelläni kokemuksia kanssasi, jos sinulle vain sopii? Ymmärrän toki, jos et halua puhua ventovieraan ihmisen kanssa. Vastaathan viestiin, jotta tiedän olevani oikealla foorumilla.

Mielenkiintoinen foorumi. Itsekin ymmärrän ja tiedän autismista jonkin verran, sillä olen ollut tekemisissä usean henkilön kanssa, joilla on jokin autisminkirjoon kuuluva oireyhtymä.

Ps: Pitäisitkö s-postiosoitteessa näkyvän nimeni (henkilöllisyyteni salassa)?

[Admin]

Hei

kiitos rekisteröitymisestäsi foorumiin. Luen sähköpostit tänään, olen ollut sairaana muutaman päivän. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia kanssasi. Tosiaan tänne voi kirjoittaa rekisteröitymättä ja siitä pidetään huoli ettei tänne kirjoitella asiattomuuksia vaikka anonyymisti kirjoiteltaisiinkin. Tietenkään en kerro kenellekään toisten henkilökohtaisista asioista tai sähköpostiosoitteista jne. Ei kuulu arvomaailmaani.

[lasiluusiipinen.]

Hei taas!
Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin tänne. Olet oikeassa siinä, että on ehkä parempi kirjoittaa julkisesti anonyyminä. Vertaistuki on äärettömän tärkeää, sillä tiedän sen itsekin kokemuksesta. Tässä hieman tarinaani:

Syömishäiriöoireilu alkoi muutama vuosi sitten ollessani yhdeksännellä luokalla yläasteella. Kaveripiirissä oli yleistä tyytymättömyytä omaa kehoa kohtaan ja päätin voittaa laihdutuskisan. Aloin kiinnittää huomiota epämiellyttäviin ominaisuuksiini. Välillä laihdutin ja välillä kaikki oli ok. Tuli talvi ja kevät: Kävelin, pyöräilin ja tein lihaskuntoharjoituksia päivässä neljän tunnin verran. Perhe huomasi laihtumiseni. 6kg vajaassa kahdessa kuukaudessa. Liikunnan määrästä polveni alkoi oireilemaan. Liikuntaa oli Pakko vähentää. Pyörätuoli tuli kuvioihin. Se oli henkisesti todella raju kolaus. Siitä lähti kipulääkekierre. Loppupeleissä minusta tuli kipupolin asiakas. Ympärivuorokautinen kova kipu tuli osaksi elämääni. Todella voimakkaat kipulääkkeet (morfiinijohdannaiset, kipukynnystä/unta parantavat, sekä hermosärkylääkkeet, kortisonipiikit yms) tässä vain muutamia. Lääkäreiltä sain täysilepo käskyn. Mielessäni pyöri "miten laihdutan, jos en liiku". Ruoka, kalorirajat vähenivät olemattomiin Onnistuin valehtelemaan lääkäreille ja vanhemmilleni liikunnan ja "ruokahaluttomuudeni" syyn. Painon valehtelemisesa tein suuren virheen. Keho ei kestänyt hurjia lääkemääriä. Tuli lisää lääkkeitä, jotta haittavaikutukset saataisiin kuriin. Sitten loppui lääkkeistä tehot. 9 tuntia yhteispäivystyksessä itkien. Päivät ja yöt tuskaa. Paino ja masennus kalvoivat mieltä. Alkuvuodesta huomasin kuinka Viimeisen vuoden aikana on otetut kolmet magneettikuvat ja kahdet röntgenit eivät tuoneet toivomaani "pelastusta" ja sen kuinka koko syömisruletti oli pilannut elämäni. En enää jaksanut. Halusin kuolla. Nykyhetki: Paino ja lääkkeet ovat vaarallinen yhdistelmä. En näe ulospääsyä. Kuitenkin erään ystäväni sanat herättivät:"en halua, että kuolet". En voinut käsittää tuota lausahdusta. Enhän minä ole mihinkään kuolemassa lausahdin hämmentyneenä takaisin. Se kuitenkin laittoi ajattelemaan. Olen hyvin kadoksissa tässä synkässä metsässä. Tuntuu, että syömisen hallitseminen on jotain pysyvää. Se on edes jotain, jossa olen hyvä. Se antaa selviytymiskeinon, muuten niin myrskyisessä ja raastavassa elämässä.

Tässä on lyhyesti tapahtumien kulku. Olisin hyvin kiitollinen, jos voisit kertoa omasta tarinastasi jotain. Mikä sai sinut haluamaan parantumista? Mitä syitä olet löytänyt syömishäiriön syntyyn? Mitkä olivat Sinun keinojasi parantua? Miten ylipäätänsä jatkoi uskoa parempaan? Mieltäni lämmittää suuresti tieto siitä, että Sinä parannuit. ♡ Ehkä vielä joskus minäkin voisin...

[Admin]

Hei, ja pahoitteluni, että vastaamisessa on kestänyt näin kauan.

Sinulla on ollut todella rankkaa ja eikö niin, että vain sen laihdutuskisan vuoksi, missä halusit voittaa. Ymmärsinkö oikein, että syömishäiriösi puhkesin sen seurauksena eli sitä ennen sinulla ei ollut ollut ongelmia syömisen kanssa? Usein syömishäiriöt puhkeavat murrosiässä, itselläni ensimmäiset merkit ilmenivät n. 17-vuotiaana, jolloin ahmin niin, että lihoin 10 kg lyhyessä ajassa. Sitä kesti noin pari vuotta, kunnes syömishäiriö muuttui sairaanloiseksi tarpeeksi kontrolloida kaikkea syömistä, minkä jälkeen jossain vaiheessa vähän yli 20-vuotiaana sain anoreksia-diagnoosin. Minulla on kuvia, jossa olen suunnilleen 26-vuotias, ja jossa näytän luurangolta, pituuteni on 171 ja painoin tuolloin vain 45 kg kun normaalipaino pituuteen nähden on suurin piirtein 60 kg. Silloin alkoi tulla rytmihäiriöitä eikä mielessä pyörinyt mikään muu oikeastaan, kuin että kuinka voisin saada painoni vieläkin vähenemään. Sairasta.

Jotenkin paino pysyi sitten vuosia n. 47-53 rajoissa, mutta yhä oli hyvin tärkeää, ettei se missään nimessä siitä enää nousisi, tuo 53 kg oli mielestäni jo liikaa. Minulla on ollut aika vaikea aikuiselämä kaikin puolin, joten on vaikea muistaa tarkalleen, vaikka omaankin tavallista paremman muistin, mitä vuosien mittaan milloinkin on tapahtunut. Joka tapauksessa; aloin lähestyessäni 40 vuoden ikää huomaamattani itsestään parantumaan syömishäiriöstä, jos sitä nyt parantumiseksi voi sanoa. Vieläkin olen tarkka, mitä suuhuni pistän, eikä nykyinen fyysinen sairauteni, CU, tee asiaa ainakaan yhtään helpommaksi. Eli mielestäni syömishäiriöstä ei voi parantua pakolla, vaan koska syömishäiriö on samalla psyykkinen sairaus, joka ilmenee ennen pitkää myös fyysisesti eli sairastumalla erilaisiin fyysisiin vaikeisiinkin sairauksiin, on ensiarvoisen tärkeää saada tähän ongelmaan asiantuntevaa psyykkistä tukea, esim. syömishäiriöihin keskittyneen terapeutin pidempiaikainen terapia, jossa käsitellään syömishäiriön ympärille kietoutuvaa monimutkaista problematiikkaa. pKerrot syömisestä pidättäytymällä ikään kuin hallitsevasi itseäsi sekä elämää ympärilläsi, mikä on erittäin tuttu tunne itsellenikin, tiedän tasan tarkalleen, kuinka syömättömyydellä pystyin helpottamaan psyykkistä tuskaani. Jos vähänkin paino nousi, tunsin kadottavani elämänhallintani kokonaan. Toinen, mihin syömättömyyttä ja sairaalloista laihduttamista käytin, oli itseni rankaiseminen; jos tapahtui jotain ikävää, minusta riippumatonta tai joku käyttäytyi minua kohtaan ikävästi, kostin sen itselleni, vaikkei tapahtunut ollut minun syytäni, eli tässä tulee esiin se, että usein syömishäiriöistä kärsivät ovat tavallista tunnollisempia ihmisiä sekä tuntevat syyllisyyttä muidenkin puolesta asioista, mistä ei tarvitsisi.

Sinulla on vahvuus siinä, että haluat parantua, moni ei välttämättä sitä tahdo. Sekä ystävä, joka todella välittää sinusta. Nuo ovat suuri voimavara parantumisen tiellä. Suosittelisin sinua hakemaan lähetteen terapiaan vaikka terveyskeskuksesta tai jos opiskelet tai olet töissä opiskelijoiden terveydenhuollosta tai työterveydestä. Kaiken lähtökohta on se, että kerrot avoimesti tästä kaikesta, mitä tännekin olet kirjoittanut, se vie pitkälle. Hienoa, että olet ymmärtänyt kuinka vakavasta sairaudesta on kyse. Toivon sinulle paljon voimia ja tsemppiä, päivä kerrallaan. Kirjoittele lisää, jos siltä tuntuu vaikka vastauksessa voi hieman kestää välillä.

[lasiluusiipinen.]

Hei
Kiitos vastauksestasi. Olen käynyt vuoden verran psykoterapiassa 3x viikko masennuksen ja haastavan elämäntilanteeni vuoksi. Syöminen on vain asia, josta on äärettö män vaikea puhua, sillä jokin osa minusta tahtoo ettei kukaan puutu asiaa. Välillä ajattelen, että mielummin kuolen kuin "lihon". Sain kuitenkin hommattua ravitsemusterapeutille ajan, enkä tiedä uskallanko ottaa asiaa puheeksi siellä, sillä en halua mitään merkintöjä papereihin syömisongelmista. Aina olen ollut tietyllä tavalla tyytymätön itseeni, sillä kaksois-siskollani on mielestäni "täydellinen" ruumiinrakenne. Vierässäni on ollut elämäni ajan itse täydellisyys. Fyysisen liikuntarajoitteeni vuoksi vertaan jatkuvasti, mitä hän pystyy tekemään. Kompessoin rajoitteita koulun puitteissa. Keskiarvon täytyy olla vähintää 9 edes jossain täytyy olla siskoani "parempi". Osittain minun on täytynyt osoittaa isälleni sekä itselleni, että minusta on johonkin. Tietenkin kaikkia ikäviä sanoja sekä tekoja ei voi unohtaa, mutta ne pyörivät aina taustalla mielessä. Eniten pelkään sitä, kuinka paljon kehoni kärsii. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtämään, että mikään tavoite ei ole tarpeeksi. Mikään arvosana tai saavutus ei ole "Good enough". Mikään paino ei ole tarpeeksi pieni. Kaikki ympärillä olevat ihmiset muistuttavat kuinka riittämätön minä olen. Pelkään milloin kehoni pettää. BMI 15 voi jonkun mielestä kuulostaa hurjalta, mutta kaikki tuntuu olevan liikaa. Tiedän, että minussa on halu elää, mutta pelkään etten kykene muutokseen tarpeeksi ajoissa. En halua joutua somaattiselle- tai psykiatriselle osastolle. Kuitenkin tunnen kuinka kehoni väsyy. Koskaan en ole lopettanut syömistä täysin. Silloinhan jäisin "kiinni". Lisäksi, jos päädytään suureen monitasoleikkaukseen, jotta kipu saataisiin rauhoittumaan, alipaino luo anestesialle suuren riskiin. Koko operaatio ja siitä toipuminen heikossa kunnossa voi oleellisesti vaarantua. Jos operaatioita ei suostuta tekemään pelkästään alipainon vuoksi, minulta loppuvat pelimerkit. Se olisi viimeinen niitti kaikelle. Olen ollut koko viime vuoden hirvittävän paineen ja stressin alla. Suorastaan loppuun palamisen partaalla. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Jonkun verran tiedän, mitä keholleni voi tapahtua, mutta jollain tapaa haluan kieltää kaiken. Elän tietynlaisessa sumussa koko ajan.

Ps. Ei haittaa vaikket ehdi vastaamaan kovin nopeasti. Seurailen kuitenkin foorumiasi säännöllisesti.

[Admin]

Hei, kiva kun jaksoit kirjoittaa.

Älä vertaa itseäsi muihin, kaikki me olemme erilaisia omine vahvuuksineen sekä heikkouksineen. Olet verbaalisesti lahjakas ja kirjoituksistasi päätellen ajattelevainen ihminen. Muista, että avoimmuus on alku paranemiselle. Vaikka tuntuisi kuinka vaikealta kertoa omasta tilanteestaan ammattilaiselle, se kannattaa pidemmällä tähtäimellä, mikäli sinulla on aito halu, kuten ON, parantua/alkaa voida paremmin. Et saa siitä mitään jos jatkuvasti rankaiset itseäsi ja pidät itseäsi jotenkin huonompana kuin muut. Kyllä kaksoissisarellasikin on heikkouksia, erilaisia heikkouksia kuin sinulla, jolla näkyy olevan paljonkin vahvuuksia eli sen vuoksi sanoin, ettei SAA verrata itseään toiseen henkilöön, ei silloinkaan, vaikka se olisi identtinen kaksonen. Jos tahtoo elää ja voida hyvin.

Olisi mielenkiintoista joskus lukea, kuinka olet kokenut psykoterapian ja minkälaisia asioita olette siellä käsitelleet. Onko se auttanut sinua vai tunnetko, ettei siitä ole hyötyä? Luulen, että on auttanut, olenko väärässä?

[lasiluusiipinen.]

Hei taas,
Kyllä, olen hyötynyt psykoterapiasta kaikin puolin paljon. Se on ollut avain asemassa jaksamistani ajatellen. Olen oppinut ajattelemaan asioita erillä tavalla ja löytämään hyviä puolia sekä vahvuuksia itsestäni. Opin ymmärtämään, että minullakin on oikeukseni olin kuinka syvällä tahansa. Ihmisiä ei saa kohdella miten vain (edes minua) jonka opin ymmärtämään. Minulla kun ei niin ollut väliä omasta mielestäni. En nimittäin ollut hoksannut ennen terapian alkua, että jotkut ihmiset olivat toimineet minua kohtaan todella väärin. Itsearvostukseni oli silloin ja on edelleen pohjamudissa. Aiempi hoitosuhde terveyskeskuksen psykologin kanssa oli noin kerran kuussa, joka oli aivan liian harvoin, jonka vuoksi ajauduin yrittämään itsemurhaa. Haastoin kuitenkin itseni psyykkiseen työhön (terapian avulla), joka auttoi ymmärtämään omaa toimintaani ja ajatusmaailmaani. Vain minä voin tehdä muutoksen, mutta yksin en siihen pysty. Ilman terapiaa en välttämättä olisi enää tässä. Terapiassa olemme käsitelleet vanhoja väkivaltakokemuksia, kaikkea sitä mikä johti masennukseen ja syömisongelmiin. Kiitos kun jaksat lukea ja vastailla. ♡

[Admin]

Auttakaa ja tukekaa "Lasiluusiipistä" ! En voi tehdä kaikkea yksin. Hän on hieno ihminen, jolla on halu parantua syömishäiriöstä, mikä on mahtavaa.

Tsemppiä sinulle Lasiluusiipinen!

Anteeksi, ettei keskittymiskykyni riitä kaikkeen samanaikaisesti. Olet kuitenkin mielessäni koko ajan.

[Admin]

Mitä sinulle Lasiluusiipinen kuuluu tänään? Toivottavasti mahdollisimman hyvää.